perjantai 21. maaliskuuta 2014

Perjantaipipo

Tänään on taas SE päivä: nyt NIITÄ taas saa!


Moni "ammattilainen", tuurijuoppo ja tavallinen alkoholinkuluttuja sen saa taas tänään - jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen vähintään kerran elämässään haluaman muiston sairaalan päivystyksestä: PERJANTAIPIPON.


Arto Länsman hymyilee Perjantaipipossa.


Itse olen tuon perjantaipipon tietysti hankkinut. Se on todella kätevä, heti kun haavat on ummessa voi lähteä jatkamaan iltaa. Ajattelin tähän postaukseen kirjoittaa alkoholin aiheuttamista kustannuksista yhteiskunnassa ja esimerkiksi sairaaloiden sekä ensihoidon työtaakasta. Näköjään tästä tuli kuitenkin liian "mustaa" huumoria, joten jätetään tuo vakavampi aihe myöhempään ajankohtaan...

Itse olen ehtinyt tietysti myös moneen otteeseen sairaaloita, poliisia ja ambulansseja työllistää. Välillä ihan aiheesta, välillä ns "syyttömänä miehenä" ja joskus ihan vahingossakin. On ollut pääauki, leuka auki, kramppeja, halvauksia, sammumisia (jopa kuumaan saunaan), "katoamisia" - You name it - I have done it.

"Tee se itse" -mies hoitaa


Toki olen ollut myös oma-aloitteinen joskus ja yrittänyt pienentää aiheuttamaani taakkaa sairaaloille (voin jo tässä vaiheessa sanoa, että lopputulos aiheutti hoidollisesti enemmän työtä kaikille). Tai noh, ollaan rehellisiä, tämä esimerkki johtui varmaan kuitenkin siitä, että en raaskinut luopua viskipullosta vielä siinä vaiheessa iltaa (joka sitten venyi pariksi päiväksi):

Syytönhän mä tuohonkin "naarmuun" olin. Syyllinen oli keittiön alakaapin ovi, joka ei ehtinyt avautua samassa tahdissa viinanhimoni kanssa! Rakas viskipulloni sijaitsi siellä ja "pientä" naukkua olin menossa hakemaan "pienessä" hiprakassa. Kumarruin, mutta ovi perkele löi leukaan. Kädessäni ollut viskilasi tippui lattialle hajoten ja verta tuli leuasta enemmän kuin riittävästi. Hyvä homma oli tietysti se, että lasi oli tyhjä (muuten mulla olisi todennäköisesti lasinsiruja kielessäkin).

Eihän siinä auttanut, kun kaataa iso viski ja sen jälkeen paikata haavat. Viskiä kaataessani en tietysti tajunnut sitä, että kävelin siinä lasinsirujenkin päällä. Leukaan pumpulia, vessapaperia ja kokonaisuus kiinni tiukasti jeesusteipillä!! Ei se ollut kaunis viritys, mutta "toimi". Sen jälkeen neulalla ja puukolla piti vielä kaivella lasinsirut jalkapohjasta. Pari päivää myöhemmin sitten sairaalassa "korjailtiin" hieman leuassa ollutta vekkiä. Jäi hieno taisteluarpi!

Tarinahan jatkui (tietysti). Yksi perkeleen lasinsiru oli jäänyt jalkapohjaan. Kännissä en sitä tietysti huomannut ja myöhemmin opin elämään sen kanssa. Hyvin "koteloitui" vuosien varrella, tosin säännöllisen epäsäännöllisesti se muistutti pistävänä kipuna jalkapohjassa. Viime kesänä sitten kävin terveyskeskuksessa sen poistattamassa (siis 5 vuotta tapahtuman jälkeen). Joutuivat melkein tunnin kaivelemaan alkuperäistä lasinsirua, joka oli koteloitunut sekä hajonnut pienemmiksi palasiksi syvälle. Lekuri ei ensin uskonut, että olen se jalkapohjassa kävellyt 5 vuotta. Vakuutin, että hyvin on toiminut. Palkinnoksi passitti mut huumetesteihin - ajatteli ilmeisesti, että kukaan ei ole niin tyhmä että kärsii pistävästä kivusta 5 vuotta!

Muistot <3




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti